Pirttisaari toisin silmin

Ei ollut kalkkisranta, vaikka ensin jotenkin sen niin ymmärsin kun sunnuntai aamuna Meg ja Helen päättivät lähteä tutustumaan Sipoon saaristoon. Helen oli googlannut tietoa lähialueiden ulkoilumahdollisuuksista saaristossa. Megille hän yritti perinpohjaisesti kertoa matkan kohdetta vain että loppujenlopuksikaan Megillä ei ollut harmaata hajua siitä minne matka tuona sunnuntai aamuna heitä johdattaisikaan. Saavuimme siis Kalkkirantaan. Tehtävä yksi oli tulkita pysäköinnistä kertovaa liikennemerkkiä. Oikeestikko vain kolmen tunnin kiekkopaikka. Kummallista logiikkaa venesatamassa, josta vesibussit lähtevät jopa parin tunnin päähän saarille. Auto ajaa karautettiin sitten kadun varteen toivoen ettei innokas parkkipete käy täällä asti. Olis kyllä otollinen sakkopaikka.

Vielä kaiveli tuo liikennemerkki.Ei ymmärrä, ei ymmärrä. Oltiinkohan me kunnolla vielä hereillä. Meg tuumasi Helenille, että millä ihmeen logiikalle ovat tämän liikennemerkin tähän satama alueelle buukanneet? Päätettiin  kysyä sitä joltakin paikalliselta. Jutustettiin vesibussin kuljettajaa, mutta hänkin suurinpiirtein oli samaa mieltä, että merkki on outo. Meille tuli tästä vähän fiksumpi olo. Meg tiesi yhden tunnetun sipoolaisen, jolta asiaa voisi kysyä, ja niin suunnittelevat kutsua hänet blogivieraaksi. Heh, huom. blogia ei ollut edes perustettu tässä vaiheessa.

Mutta nyt, tarpeellisten selfieitten jälkeen, olivat Helen ja Meg valmiita astumaan laivaan ja lähtemään kohti Pirttisaarta. Siihen paattiin saatiin kova kansipaikka muiden matkustajien joukosta. Matka oli valmis alkamaan. 

Löydettiin saariston korkeimmalta kohdalta yllättäen tykki! Kunnon tykki! Ilmeisesti aluetta on käytetty aikoinaan armeijan tukikohtana Ja kävikin ilmi, että Pirttisaari on yhdessä Suomenlinnan kanssa ollut tärkeä vesiväylän vartija. Eikä ihme, onhan sieltä hyvät näkymät tarkkailla omaa rajaa. Tuossa kohtaa Meg aisti jotakin sitä mitä esi-isämme olivat puolestamme tehneet. 

Tuosta samasta kohdasta silmiin osui jotakin korkeaa keskellä aavaa. Se oli  muumipapan majakka, josta Meg oli lukenut. Siellä ihan oikeasti on ollut se majakka, joka on päätynyt symboliksi T. Janssonin muumikirjoihin. Meg haluaisi sinnekin kovasti. Helen taas on aina haaveillut nukkuvansa joskus majakassa. Muumimaailma oikeastaan kuuluisi Porvooseen, mutta Naantali nappasi sen nenän edestä. 

Tuonne Söderskärin majakkasaarelle lähtee alus samaisesta Kalkkirannasta. Sen verran se on ulkosaaristossa, että kipparimmekin kertoi, että tuulisella säällä tyrskyt tulee kannelle asti. Yhteysvene aloittaa matkansa Söderskäristä ja paluumatkalla Söderskäristä lähteneen aluksemme penkit olikin litskumärät..) 

Kalliot kylpivät auringonvalossa, samoin Meg ja Helen astellessaan pitkin saariston rantakivikoita. Matkallaan he tapasivat useita erilaisia kasveja, jotka vain antoivat parastaan karulla maalla. Oikeita karunmaan kukkia, vähän kuin me :)  Elämästä karastuneita, mutta silti vielä hyvissä voimissaan. Luonto on parasta ilmaista huvia!